A drabble is an extremely short work of fiction exactly one hundred words in length, although the term is often used to indicate a short story of fewer than 1000 words. The purpose of the drabble is brevity and to test the author's ability to express interesting and meaningful ideas in an extremely confined space.
Drabble contests, and drabbles in general, are popular in science fiction fandom and in fan fiction. The concept is said to have originated in UK science fiction fandom in the 1980s; the 100-word format was established by the Birmingham University SF Society. Beccon Publications published three volumes, "The Drabble Project" (1988) and "Drabble II: Double Century" (1990), both edited by Rob Meades and David Wake, and "Drabble Who" (1993), edited by David J. Howe and David Wake. It was popularized online at 100Words.com.
The particular language used may greatly affect the ease or difficulty of writing a drabble. For example, the Finnish two-word sentence "Heittäytyisinköhän seikkailuun?" translates English as "What if I should throw myself into an adventure?", a sentence of nine words. This density of meaning makes Finnish a much easier language in which to write a drabble than English. Even easier languages would be those which exhibit extreme polysynthesis, such as Cherokee, where an entire English sentence can often be expressed in a single word.
The term comes from Monty Python's 1971 Big Red Book. In this book, "Drabble" was a word game where the first participant to write a novel wins. In order to make the game possible in the real world, it was agreed that 100 words would suffice.
Englantilaiset opiskelijat kehittelivät "drabble":ksi kutsumansa pienoisnovellin iltojensa ajanvietteenä. Sateisilta saarilta Suomeen kulkeuduttuaan kummajainen sai Johanna Sinisalon ystävällisellä avustuksella nimekseen osuvasti "raapale".
Raapaleen syvin olemus kätkeytyy sen kokoon, sillä raapale on sci-fi- tai fantasia-aiheinen pienoisnovelli, jonka pituuden täytyy olla ehdottomasti tasan sata (100) sanaa. Pidempänä tai lyhyempänä tuotos ei enää ole aito raapale, olipa se kirjallisesti kuinka ansiollinen tahansa. Otsikkoon ja väliotsikkoihin saa käyttää lisäksi korkeintaan viisitoista sanaa.
Lyhyydestään huolimatta raapale ei saisi jäädä pelkäksi vitsiksi, vaan siitä pitäisi löytyä parhaimmillaan samat ainekset kuin mistä tahansa muusta hyvästä novellista. Raapaleen avulla voi erinomaisesti toteuttaa ideat, joista ei riittäisi ainesta tavalliseen novelliin.
Näin kesällä kun on sietämättömän kuuma on tullut nähtyä paljon painajaisia. Tässä yksi niistä:
Sen verran mitä muistan unen alkupuolesta niin siinä oli kyse jonkinlaisista möröistä tai pedoista, jotka asustelivat pienten lasten kaapeissa ja sänkyjen alla. Toiminta muuttui kuitenkin jonkinlaiseksi elokuvatraileriksi nopeine leikkauksineen ja tässä tapauksessa häiritsevine kuvastoineen. No kuitenkin. Paikalla on pikkupoika jolla on sylissää valko-ruskea lemmikkikaniini. Hänen isänsä on kumartunut hänen selkänsä taakse ja pitää käsiään lohduttavasti ja suojelevasti tämän olkapäillä.
Heidän edessään seisoo vanhahko mies joka hehkuu vaimeasti valkeaa valoa. Hänellä on kalju kohta hiuksissaan ja hän kurottaa käsiään ylöspäin selittäessään jotain pojalle ja tämän isälle.
" Tiedätkö sen hetken kun olet yksin huoneessasi ja sinua alkaa pelottaa että komerossa tai sängyn alla on jotain? " Poika nyökkää varovasti. " Ja sitten joskus kun ajattelet oikein kovasti kaikkia hyviä asioita niin paha olo menee pois ja pelko katoaa. Voi ehkä huomata hienoisen valon pilkahduksen komerosta ja tiedät ettei siellä ole enää mitään pahaa. " " Mutta sitten kun valvot vielä vähän aikaa niin se paha olo ja pelko tulee takaisin. " Poika vilkaisee isäänsä ja tämä hymyilee rohkaisevasti. Vanha mies kumartuu poikaa kohti ja nostaa (nyt) kädessään olevaa kangasta. " Tiedätkö että ME olemme silloin siellä! ", se huutaa ja nostaa kankaan sivuun. Sieltä ryntää jotain mustaa joka puree poikaa.
Veri suihkuaa. Minä juoksen. Kompastelen ja juoksen huoneesta huoneeseen. Painajaiskuvasta toiseen. Käsinuket purevat toisiaan hengiltä. Ne hyökkäävät toistensa kurkkuun, repivät, irroittavat päät ja valuttavat veren lattioille, hyllyille ja kehtoon kukin vuorollaan kuka missäkin. Ja minun pakko katsoa. Pakko juosta ja paeta. Pakko huutaa.
Koska se on minun perässäni.
Minä juoksen ja nuket ja ihmiset kuolevat. Lapsen kasvot repeytyvät auki jonkin survoutuessa niistä SISÄÄN. Verta.
Jos haluaisin niin haluaisin sinulle sanoa se räiskyy kiville vihaisesti sanoa sinulle mene täältä kauas pois kuin keihäs koittaa tavoittaa mene täältä kauas pois jättäen nuo kivet märiksi omista aiheistaan mene täältä saatanan kauas pois ja vain siksi että meillä olisi jotain sanottavaa mene täältä helvetin saatanan kauas pois niinkuin rimpuilenkin ja vain siksi että minä olen tässä en halua sinua kirota ja tunnen, minä elän, minä olen tässä kukaan ei ole sinua pakottanut rakentamaan itseäsi kuvaksesi olen tässä ja ehkä siitä saan olen tässä ehkä näin tässä ehkä siitä saan
Olin asioilla Paviksen päätorilla, kun toinen kenkäni pohjista petti. Aloin etsimään halpaa suutaria, joka korjaisi kenkäni. Löysinkin sellaisen ja siinä hänen kauppansa varjoisessa nurkassa istuessani kuulin seinässä olevan raon läpi keskustelua. Sen aihe oli totisesti arkaluontoinen ja kiinnostukseni heräsi. Korostuksesta päätellen keskustelijat olivat lunarilaisia. Toisen nimeksi selvisi Perfius ja hän ilmoitti että lasti olisi tulossa tunnin sisällä kaupunkiin. Toinen kysyi miten se saataisiin kaupungin muurien sisälle. Perfius ilmeisen ylpeänä suunnitelmastaan sanoi että tavarat oli syötetty muulille, jonka vatsassa se kulkisi vartioiden ohi. Toinen kehui Perfiuksen oveluutta joka lohkaisi vitsin orjaparastaan, jonka tehtäväksi tulisi tonkia lasti muulin lannasta. Heidän keskustelustaan kävi ilmi hyvin selkeästi lastin reitti ja sitä saattavan seurueen tuntomerkit. Sitten minua vietiin. Teleporttasin heti Murskaan ja keräsin joukon mukaani, porukkaan kuului yksi veijarikin. Noh, seuraavaksi pysäytimme muulia kuljettaneen seurueen ja suostuttelimme että heidän olisi parempi jättää muuli meidän hoiviimme ja valita työnantajansa paremmin tulevaisuudessa. Sitten veijarimme käytti taikavoimiaan muuttuakseen saattajien johtajan näköiseksi ja lähetin hänet viemään sanaa Perfiukselle ja tämän ystävälle että muuli oli kuolla kupsahtanut kesken matkan ja heidän pitäisi tulla paikalle arvioimaan tilanne. Perfius ja hänen ystävänsä yllättyivät nähdessään meidät saavuttuaan Murskaan. He eivät olleet kovin tyytyväisiä kun vapautimme heidät rahapusseista ja muista arvoesineistä. Pidimme heitä vielä päivän vankina ennen kuin päästimme parivaljakon vapaaksi. Ja arvatkaapa vain ketkä saivat kaivella muulin lantakasaa! Lastina oli muuten aimo annos haziaa ja arvokkaita kiviä.
Runojammailua erään ystäväni kanssa (moro Esa!), jäi nimettömäksi. Taidettiin istua Otto-K:ssa näitä pyöritellessä - ruokana pelkkää kahvia ja kaljaa. Good times!...
Katsoa ja seurata vai tuntea ja kokea nauraa ja vai itkeä ja katua antaa ja saada vai ottaa ja himoita
Tarrautua uneen kiinni vai nousta ja mennä avata ja vai sulkea ja pelätä opettaa ja oppia vai luovuttaa ja varastaa
Tunteiden äänet vapisevat pimeässä mahdottomuuttaan pitävät sylissään raapivat ajan ovesta sälöjä joilla tukkia tulvamuurit tuonen virran
Alku : Sanoit minulle ei koskaan taannoin Sanoit minulle ei koskaan tänään ja luulen että uskon sinua, jopa ymmärränkin mitä ajat takaa.
Ajan niinkuin kirjoitin taannoin Ajan niinkuin kirjoitin tänään ja luulen etten tule takaisin, jopa ajattelenkin näin olen poissa.
Poissa nimi niin rakas taannoin Poissa nimi niin rakas tänään ja luulen että se olisi, jopa paras nimi yksinäisyydelle.
Välinäytös : vapisevin käsin, uusin kasvoin aina sama mieli, jota ei pakoon pääse, eikä haluakaan koska syvyys katsoo takaisin ja pitää kiinni jos sinne putoaa
Tänään tämä on minulle se vieras maa jonne jostain muualta paetaan. Ensin paikat entiset marssitetaan muistojen pituusmittaan, vasta jälkeenpäin palanneelle ilon maljat juotetaan.
Väsymys ja vieras käyvät komennon edellä Ulos ja pian, on jo kiire Irti unelmista, silti voi salaa päätään riiputtaa Uusi ihminen, ensi tapaamisen viaton hymy Saan siis sinetin ja vallan ostaa mutten myydä Päivä päivän sisällä, nautinto mielenlennon Tuttu paikka, tutut ilmeet, tarpeelliset sanat Varma olo, lahjoitan arkusta lisää hopeaa Ne otetaan vastaan rikkaan elkein Varkauden avulla saavutettu voitto tulesta Keuhkojeni voimalla nuotio palaa ja Paistamme eläinten jäänteitä jauhoissa Hyvää! Missä päivä nyt on, missä ikävä? Välissä eläimeni, rakkauteni, armeijamuistoja patiolla, sukulaisia, hyvännäköinen pulla ja nyt tässä paria tympeää TV-ohjelmaa tyhmempänä kirjoittamassa kynääni kuoliaaksi
Kryptassa tai ainakin huoneessa jossa kuolleiden suku niitä säilöö hautaa vartoin matkan päätä
arkun ruuvit aukeavat helposti hartaina, ääneti nostamme kannen hän näyttää niin rauhalliselta mutta niinhän ruumiista sanotaan mietin mitä en sanoisi mitä tästä muistaisin isäni äiti, vereni alkuperä iäksi poissa, jumalan luona
ruuvien sulkeuduttua pelkäsin kuolemaa mutta vähemmän kuin ennen
makuuhuoneessa, hän nukkuu jo voi miettiä mitä, miltä tuntuu liian pitkään laiminlyötynä on huone kasvanut liian isoksi taakka liian painavaksi kantaa hymyjen satamiin ei laske kasvot en muista itkinkö, en muista halusinko edes. nukahdin. suru saapui aikanaan
Bien hymyili ja avasi sadetakkinsa hupun. Hän oli aina pitänyt sateesta. Ja nyt satoi kaatamalla. Neonkyltti valaisi hänen ksvonsa ovimiehille ennenkuin hän livahti heidän välistään sisälle. Sisällä musiikki oli kuin raivoava meri, raju pyörre nuoria naisia ja miehiä velloi täyttäen koko diskon. Bien liikkui joukon läpi ketterästi keräten muutamia huvittuneita katseita ja nyrpeitä olankohautuksia epämuodikkaasta ulkoasustaan. Hän keskitti mielensä pysähtyessään ovelle, jossa luki "henkilökunnalle". Avattuaan oven hän käveli hölmistyneiden vartioiden välistä. Toinen vilkaisi saliin ja kohautti olkapäitään ja toinen sulki oven lukiten sen.
Vaikeinta oli ollut löytää demoni, sille tämä oli lähettänyt kätyreitään tasaisin väliajoin heidän kimppuunsa ja joka ikisen hyökkäyksen jälkeen heidän oli pitänyt virittää kilpikonnahenki uudelleen. Nytkin se kosketti hänen henkeään haparoiden kuin pieni lapsi. Eilinen hyökkäys oli surmannut yhden Bienin tovereista, haavoittanut kahta ja mös heidän johtajansa Kui Lam kärsi negatiivisen chi:n aiheuttamasta voimien menetyksestä. Mutta demonien johtaja oli tehnyt virheen. Yksi sen sotilaista oli ollut tietoinen pesän sijainnista ja kertoi sen pitkällisen suostuttelun jälkeen.
Bien pysähtyi alaspäin johtavan portaikon ylätasanteelle ja katsoi pimeyteen. Kilpikonna supatti hänen korvaansa, " Aistin monen qui:n läsnäolon ja ... jotain pahempaa, ehkä mo:n", sitten se hiljeni ja puhuisi taas vasta kun sille olisi taas uhrattu.
Ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kahdesta suunnasta. Toinen käärmekätisistä ryntäsi hampaat irvessä Bieniä kohti, toinen oli piileskellyt portaikon katossa ja tiputtautui hänen päälleen. Bien loikkasi ilmaan ja potkaisi sitä keskiruumiiseen. Hirviön kaatuessa sen terävähampaiset lonkerot tavoittelivat häntä. Bien kietaisi lonkerot sadetakkiinsa, sysäsi takin käärmekätisen naamalle ja kirvespotkun perään - se kaatui kuin ammuttuna. Pyörähtäessään ympäri toisen käärmekätisen isku horjutti hänen tasapainoaan ja pakotti hakemaan tukea seinästä vasemmalla kädellä. Bien koukisti oikean jalkansa ja potkaisi lähestyvää lonkeroa. Potku oli lähes tehoton ja lonkero kietoutui jalan ympärille käärmehampaiden raadellessa sitä armotta. Bien siirsi kaatuessaan painonsa oikealle kädelleen ja hänen vasemman jalkansa kaareva potku pureutui käärmekätisen kurkkuun. Hän jatkoi liikettä kapeassa portaikossa ottaen potkujalallaan vauhtia seinästä ja potkaisi vastustajaansa uudelleen. Olion ote kirjposi ja Bien suuntasi nopean iskusarjan kohti sen vartaloa ja latasi lopuksi ruoskamaisen potkun joka kaatoi olion pyörimään alas portaista. Bien pyörähti kannoillaan taisteluasennossa. Ensimmäinen käärmekätinen oli pysyssä ja Bien huomasi sen olevan varuillaan. Se repi sadetakin riekaleiksi ja singautti lonkeronsa kohti Bieniä tappavina spiraaleina. Hän torjui hyökkäyksen perääntyen askel askeleelta keskittäen samalla chinsä vasempaan kämmensyrjäänsä. Käsi kietoutui siniseen hehkuun ja Bien löi alaspäin katkaisten oikean lonkeron puolivälistä. Käärmekätinen jatkoi hyökkäystään vammasta välittämättä. Bien viilsi sen vartaloa kahdesti - kolmesti, mutta kurotti liikaa viimeistä iskuaan ja sai aimo tällin vatsaansa. Hän suojasi päätään poukkoillessaan portaita alas.
Alhaalla toinen käärmekäsi odotti hampaat myrkkyä tihkuen ja loikkasi kohti. Bien oli jo aikoja sitten saanut kierimisensä hallintaan ja ponnisti portaikossa vielä korkeammalle kuin hirviö ja laskeutui sulavasti portaikon alatasanteelle sen taakse. Huoneessa oli 3 uloskäyntiä portaikon lisäksi ja se oli n. 5 metriä kanttiinsa. Lonkerot tavoittelivat Bieniä joka hyppäsi ylös kattoon, otti siitä vauhtia ja hautasi molemmat jalkansa vastustajan niskaan. Sivuaskel ja hän oli jo lähitaistelussa portaikosta sännänneen yksilonkeroisen kanssa. Sen toveri liittyi pian taisteluun noustuaan tantereesta ja Bienillä oli täysi työ puolustautua niiden painostuksen alla. Joka kerta kun hän iski toisen niistä kanveesiin se nousi uudelleen vikkelästi pystyyn. Ne alkoivat väsyä ja tilaisuutensa havaittuaan Bien ponnahti ilmaan ja saksipotkaisi toisen käärmekätisistä kumoon samalla musertaen toisen kantapäänsä ja seinän väliin. Se rysähti maahan. Tämä antoi hänelle tarpeeksi aikaa koota chinsä uudelleen. Käytävät raikuivat räjähdyksen voimasta. Bien juoksi ulos huoneesta...
Portaat jatkuivat ja jatkuivat ja jatkuivat. Ylöspäin silmänkantamattomiin setripuisia portaita rautaisine kaiteineen. Jokainen kaiteiden yksityiskohta koristeltuna Kultaisin ja hopeisin kohokuvioin ja upotuksin. Hadadrimmon kapusi portaita ja tähyili kohti seuraavaa ovea. Se näytti samanlaiselta kuin aiemmatkin heidän ohittamansa. Ylenpalttisesti koristeltu ja puuseppien taitavasti sovittamana oviaukkoon vaskisine sinkilöineen ja rautaisine nauloineen. Hän katsoi alaspäin ja näki kaukana eteisalkovin lattian. Alhaalla heidän sisääntullessaan oli ollut vain portaat. Ei mitään muita reittejä kuin portti josta he olivat tulleet ja ... portaat. Ensimmäisen oven kohdalla he olivat pysähtyneet ja Hadadrimmonin aikoessa avata sitä oli Iddharta sanonut, " Ei liene kohteliasta kokea tuntemattoman isäntämme ovia ennen kuin olemme asianmukaisesti ilmoittaneet saapumisemme "
" Olet tietysti oikeassa. "
Siispä Hadadrimmon oli kohottanut äänensä ja ilmoittanut heidät Hadadrimmon Jahatin pojan ja vaimonsa Iddhartan saapuneiksi. He odottivat hetken saamatta vastausta. Hadadrimmon toisti ilmoituksensa ja taas he odottivat. Tornin sisällä oli kylmä ja ainoa valo tihkusi pienistä aukoista muurin seinissä. Iddharta katsoi kysyvästi tarkkaan kuuntelevaa miestään ja laski kätensä oven salvalle. Samassa Hadadrimmon kuiskasi, " Kuulin jotain ylempää, aivan kuin vastauksen huutoomme. Mennään, isäntämme odottaa! " He alkoivat kiivetä. Antaessaan katseensa viipyä portaikon alimmassa ovessa Iddharta näki että tämänkin koristeita oli pahoinpidelty. Mahdollisesti siltä kohtaa jossa oli lukenut tornin omistajan nimi.
Iddharta ohitti Hadadrimmonin portaissa ja nykäisi tätä samalla kaavun liepeestä, " Jospa kutsuisit uudelleen. Alan jo arvella että torni on hylätty ja sinä kuulit vain oman äänesi kaiun. " " Meidän täytyy olla kärsivällisiä, sillä nyt olen varmistunut siitä että olemme temppelin tornissa. Ja hän joka täällä asuu ottaa meidät avosylin vastaan. ", hurmos kihelmöi miehen äänen pinnan alla saaden sen värähtelemään innostuksesta. Hadadrimmon kiihdytti askeliaan ja nousi kaksi porrasta jokaisella askeleella. Iddharta pysyi silti nuorempana helposti miehen tahdissa mukana. " Miten on mahdollista että tornin perusta olevi täällä eikä ... " , hän antoi äänensä painua kuulumattomiin ettei loukkaisi miestään uudelleen niinkuin oli tehnyt alhaalla portilla. "Tämä on kuninkaan torni, sieluni kautta olen siitä varma. Tämä torni oli ja on temppelin korkein, mutta sen ykseydestä erotettu! ", Hadadrimmon huokaisi melkein puuskuttaen. " Meidän ei tarvinne avata ovia matkalla, niissä on vain herramme huoneita. Ylhäällä isännän luokse saapuissamme vastaukset vaatetaan yllemme kuin hienoin silkki. " Näin sanottuaan he riensivät ylös seetriportaita odotuksia täynnä. Kumpainenkin omiansa sisämmässään..
Matka oli pitkä, pidempi kuin minkään portaikon pitäisi olla. Yhä he jatkoivat matkaansa samalla kun auringon valo alkoi haipua muurin aukoista. Siksikö että yö oli tulossa vai muista syistä ei ole tiedossa. Hadadrimmonia alkoi janottaa ja hänen pakottavat jalkansa alkoivat vaatia lepotaukoa. Innostus oli saanut hänet unohtamaan kaiken ajan ja maailman kunnes hän saavuttaisi päämääränsä. Hän hidasti askeltaan ja kääntyi etsiäkseen Iddhartaa. Tämä olikin jo hänen vierellään ja vieläpä hyvissä ruumiinvoimissa. Iddharta ei näyttänyt väsyneen juurikaan heidän jalkoja riipaisevan kiipeämisensä aikana. " Vaimo, onko sinulla jotain juotavaa? Olemme kiivenneet tornia monta tuntia ja tunnen kurkkuni kuivana kuin aavikon hiekat. Onko mukanamme jotain vilvoitusta, vettä tai viintä? " " Lähdimme ilman varantoja, koska matka tornille oli lyhyempi kuin miksi se on nyt osoittautunut, mieheni. Olen itsekin hyvin janoinen ja kaipaisin lepoa. " Hadadrimmon pyyhki kasvojaan kädellään. Huokaisten hän katsoi ylöspäin ja näki että he eivät olleetkaan kovin kaukana tornin huipulta. Ylempänä portaat näyttivät loppuvan oven luokse.
Ja se oli raollaan kutsuvampana kuin virkistävimpikään juoma jota ihmisnielu voisi nauttia. Ah! Ylöspäin, mestari odottaa, ajatteli Hadadrimmon.
Minä kirjoitan sinulle sanoja joita voisi hyvästeiksi kutsua;
mutta ei niitä kukaan haluakaan lukea elossa omiksi ajatuksikseen;
ja se paisuu talojen yli ja tallaa sanojen päälle ja puristaa verta ikenistään hymyillen viekoittelevasti…
Lauluja, ääniä ja tuntematon pariskunta syleilee minut uuteen
painajaiseen verissään rinnuksillaan punaista kuin painajaiset
teurastamossa. Nyt ne haluavat olla aina minun kanssani, aina minun
kanssani painajaiset…
Alaviitteen metasana
meta-ajatus ja fysiikka
vierinkivet kuin lauseina
jonossa odotellen tulevia
taikomassa takaovia
Etsivän silmä ja käsikin
hamuaa loistoa ja huumoria
löydä nauru naisten huulilta
kulkeakseen kauttasi hiljaisina hetkinä
Päästä vapaaksi kun haluat ja sano
Kun otin kuvia käsistäni verenpunaisiksi lavastettuina : maalasin seinän vihreäksi ja oksensin lavuaariin : Ajattelin että täältä tulen joskus ammentamaan tarinaani : niitä toisia kuvia en näyttänyt kenellekään : ne joissa tanssit alasti verhonasi ohut huntu : niitä ei koskaan ollutkaan : Ei oikeasti : katkeruuteni on syönyt nuo hyvät ajat ja värittänyt : katumuksen värein :
Kun kumarsin myrkkytuopille ranteet avattuina : piirsin itselleni muistokirjoituksen olohuoneen seinään : Ajattelin että täältä täytyy päästä pois : tämä on pahin paikka koska pahempaa ei ole : veljeni pyyhki pois viestini ja piteli hiuksiani : niin ei sitten käynytkään : Ei oikeasti : koskaan en ole ketään niin kiittänyt ja kunnioittanut : välinpitämättömyyden elein :
Kun tapasin uuden ystävän rakastetuksi naamioituneena : kirjoitin runon kirjalle ja kunniaksi pelikaanin : Ajattelin etten koskaan unohtaisi miltä se tuntui : kävellä öisessä kaupungissa sydän kädessä ja eksyksissä : seuraten neuvoja joita en voinut käsittää : hyvin ei se mennytkään : Ei oikeasti : vaikka sinua rakastin niin silti itseäni puolustin: irtonaisuuden asein :
Kun olin aiemmin hukassa ja huumaantuneena : mietin miksi itken vaikka on niin kivaa : Ajattelin olevani vain yhden päättyneen tarinan loppusäe : eikä koskaan kenenkään pään sisälle pääse : uskalla sanoa että pelkää olevansa ainut ihminen : teitä ei huomenna olekaan : Ei oikeasti : kaikki on vain toisia kasvoja uusissa paikoissa : unohduksen välein :
Myynyt olen sen maan josta olen syntynyt se katsoo minua kasvoillaan virne hyytynyt minä olen loppu minä olen tyhjä minua ei, minua ei, minua ei enää huvita mikään minä olen tyhjä
Äiti kertoo minulle hyviä ohjeita elämästä se luovuttaa hiljaisuudestani terävästä minä olen hiljaa minä olen suru minua ei, minua ei, minua ei enää liikuta mikään minä olen tyhjä
Isä hymyilee ja puristaa olastani se hyvä uni kuristaa oloani minä olen poika minä olen siemen minua ei, minua ei, minua ei enää satuta mikään minä olen tyhjä
annettakoon se minulle anteeksi, jossei jopa hyväkseni lueta näitä säkeitä, jotka voisivat hautakiveäni tukea…
ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä ja se jatkuu ikuisuuteen kunnes saa värejä
Laulan sydämeni täydeltä sinulle kuin uutta ystävää tervehtien, mietin oletko yöllä muuttunut salaa vai ovatko minun silmäni saaneet uuden värin syksyn jälkeen
Kirkasta uutta hämärän hunnun surma, jalkani tärähtelee, voimasta värisee hiukseni
Vetesi voin jo maistaa, jos haluat koskettaa Sallin ei vaan vaadin sitä ja jos kyynel ihoasi koskettaa olkoon se ilon kyynel.
Verenpunainen irvistys ja jähmettynyt huuto kuuraiset kädet jotka puristuvat kiväärin varteen vaipuva katse joka ei enää näe koskaan mitään suutelin silmäsi kiinni sormillani ja vannoin että olisit aina osa minua - ja olitkin
Blogi on nyt kuukauden vanha joten sijoitan alkurunon uudelleen sen
ansaitsemaan kategoriaan, koska te kaikki missasitte sen kuitenkin
;) Ja kyllä olen kännissä, mutten keskellä viikkoa sillä on
tapana päivitellä tätä blogia etukätteen.
Yksi Alku
sinua silti rakastan ja vaikka rakastan niin vihaan
ja sinä et huomaa vihaa pahempi on unohdus
kun antaa mennä ja laskee kätensä yhteydestä
kommunikaation suoni pulppuaa tyhjille kiville
sanoilla jotka jäivät huulien välille
ja näidenkin säkeiden äärellä laskeutuu keräämään
kyyneliään kämmeniin että saisi niistä alkemian keinoin
sekoittettua henkensä kanssa juuri sitä viimeistä mustetta
sitä jolla voisin kirjoittaa sieluihin nimeni henkäyksellä
ja että se tahraisi minut iäksi, osaksi sinua
kulkutaudiksi kaikkeuden pimeisiin ääriin
rakkauden suuruiseksi sairaudeksi lohdulle
ettette meitä heinänkorsia unohtaisi koskaa
en suutani aukaise / voisin jos haluaisin, sanoakseni jotain älykästä / jotain jolla veisin sinut pois täältä jos vaikka vain hetkiseksi / lykkäisin vanhenemisen pelkoani
Tarinamme ensimmäiset äänet ovat kahden sandaaliparin
kahina jyrkkää kivistä polkua vasten. Naisen kysyvä ääni saa
rauhallisia, mutta vältteleviä vastauksia miehen sovittelevan ja
oppineen kuuloiselta ääneltä. Mies viittilöi käsillään kohti taivasta
ja hänen hienot kirjaillut kaapunsa liehuvat liikkeiden kiihkeyden ja
nousevan tuulen voimasta.
Samankaltaiseen asuun sonnustautunut nainen työntää käsiään vieläkin
syvemmälle kaapujensa hihoihin ja jättäytyy paikalleen pari askelta
miehen jälkeen ilmeisesti saamatta tyydyttävää vastausta
tiedusteluihinsa. Nainen, kolmissakymmenissä, nyrpistää nenäänsä,
muodostaen miehelle niin tutut turhautumisen merkit nenänsä kaaren
yläpuolelle. Laskiessaan päänsä alas hän ajattelee että
aviomiehensä oikut vielä vievät häneltä nuoruuden, kärsivällisyyden
tultua jo syödyksi aikoja sitten tämän hullun matkan aikana. Mies
hymyilee partansa takaa ja kääntää nopeasti katseensa mäen laella
seisovaa tornia kohti iloisena siitä ettei hänen tarvitsisi keksiä
tekosyitä muutamaan hetkeen Iddhartan mököttäessä. Nouseva
aurinko loi pitkiä varjoja matkalaisten jälkeen. Ne kurottivat kohti
mäen alla sijaitsevaa muutaman mökin kyläpahasta, jonka asukkaat olivat
juuri nousemassa aamun töihinsä. Erityisesti yksi kylässä seurasi
miehen ja naisen kulkua tarkasti piilopaikastaan tallin nurkalta. Tämän
katse siirtyi vanhuksen vartalosta tämän nuoreen vaimoon, viipyi
hetken, ja mateli sitten ylös mäkeä auringon kehystämään torniin. "
"Hadadrimmon? Torni näytti korkealta kaukaa, mäen
päällä kun se niin onkin, mutta tästä läheltä sen pituus huikaisee
mielen. Aivan kuin se yltäisi taivaaseen asti. " , Iddharta sanoi
ja siristi silmiään nähdäkseen rakennelman huipun sen juurelta
seisomansa kiven päältä.
" Se on totta tosiaan merkittävä ja merkillinen pala kansamme
historiaa. Eikä edes kovin kaukaista. Vaikket sitä uskoisi, ovat nuo
Siidonilaiset setripuuovet vaskisine sinkilöineen ja rautaisine
nauloineen vain muutamalla isiemme polvella meistä erossa."
Tämän sanottuaan Hadadrimmon ojensi kätensä ja auttoi vaimonsa alas
tämän tähystyspaikalta ja he molemmat astuivat porttisyvennyksen
tummempaan v arjoon.
Muurin vaaleat kivet oli hakattu sileiksi ja ne kiiltelivät
aamukasteesta. Porttisyvennyksessä aamun koleus tuntui vahvemmin kuin
auringon lämmittämällä polulla. Ovi oli suuri ja tarpeeksi leveä kahden
miehen sotisovassa kulkea siitä läpi, sekä koristeltu kullalla ja
hopealla. Todellakin niinkuin arvostetun temppelin oven kuuluisi olla.
Hadadrimmon oli enemmän kiinnostunut porttisyvennyksen seinästä, " Jos
todella kyseessä on kuninkaan temppelin torni, niinkuin nyt alkaa
toivoni paljolti herätä. Olen näkevinäni tämän tornin kivissä
samanlaisen taidon ja koulitun käden jäljen kuin lapsuuteni muistoissa
koskettaessani temppelin seinää. Mutta aikanaan kaikki kansamme
kivenhakkaajat olivat temppeliä rakentamassa ja tämä voi olla
taidonnäyte joltain näistä muurareista tai poikainsa kätten jälkeä eikä
varsinaisesti osa temppeliä"
" Miten se voisikaan olla? Temppelihän sijaitsee aivan muualla ja
sinähän olit itse sen rakentamista todistamassa vaikkain olitkin poika
silloin veljiesi rinnalla. "
Ovikoristeiden kulta ja hopea kimmelsivät Hadadrimmonin kostuneissa
silmissä kun ne kohottautuivat kohtaamaan hänen vaimonsa katseen.
" Ällös särje sydäntäni enää. Temppelin sijainnin tunnen ja syyni
siihen etten isieni tehtävissä kunigasta palvo unohtaa mieluusti
tahtoisin. " , sanoi hän hiljaisella äänellä samalla kun siirsi
huomionsa kohti porttia.
Iddharta olisi halunnut sanoa jotain lohduttavaa, ehkäpä ottaa takaisin
sanansa, mutta hän tiesi miehensä mielenlaadun. Sen sijaan hänkin
katseli porttia tarkkaan.
Kului hetki ja Hadadrimmon kääntyi Iddhartan puoleen kummastuneena. "
Kulta ja hopea on aseteltu miellyttävästi ja taidolla, mutta
kunniapaikalla jossa pitäisi näkyä omistajansa nimi on se tahrittu
tunnistamattomaksi. Siitä kohtaa on jalometallit poistettu, kuin
varkaan toimesta. "
"Mutta kuka tekisi tuollaisen ilkityön. Kuka olisi niin alhainen kurja
että kajoaisi vieraana temppelin porttiin paha mielessä", ajatus
puistatti Iddhartaa.
"Ehkei vieras vaan vihamies" , sanoi Hadadrimmon työntessään porttia ryppyisellä kädellään.
Se aukesi ääneti. Molemmat astelivat sisälle.
ei mitään kaunista jossei mitään rumaakaan ei saa tänäänkään nyhdettyä näistä kimpuista kauniita asioita, eikä sanoja voi kirkkaan viileitä kaivosta nostaa
sanon sen nyt hyvin, kuiskaan seinille hiljaa runoja katson kuinka perhonen lentää televisiossa kukasta kukkaan ja mietin kuka näitä sanoja kirjoittaa ilosta suruun
ympäri ja takaisin kiertää samaa pirunnyrkkiä puristaa mutta tätä vain ei saa rikki, mutta enpä tuota ehjäksikään kutsuisi vannon valan poydän päällä, rukoilen kohti likaisia lattioita
älä tätä minulta pois ota, olkoon aina jotain mistä kirjoittaa kuin karitsalta, silmät samentava veitsi joka sydänveren vuodattaa, nyt vain minä tunnen maan jalkain alla
numeroja vääntää lottovoiton toivossa kuolemaan asti ja aivan kuin meitä ennenkin markat syydettiin toivoen voidellaan karvas kalkki kansan haavoihin, ehkä ensi viikolla
sinne hetki sitten katsoin, itseäni ennen unta vai unessa en tiedä vieläkään haluaisinko nukkua pois vai herätä linnut tietävät jotain mitä pitää kunnioittaa vai olenko
vain minä joka kuulen niiden laulussa toivoa tavoittamatonta riemua ennen kuin koneen käyttäjät heräävät, venyttelevät uhraavat itsestään ja itselleen joka aamu ennen kuin pukevat
naamiot ja rujot hatut, hauskat jos on kivaa kivaa tietsä niin kuin eläis telkkarissa, joo tämän oon nähnyt siellä niin että tämän täytyy nyt olla sitä mainostettua elämää
miksi kuitenkin jokainen sana joka minulle kertoo että minun pitäisi hankkia elämä saa minut … saa minut iloiseksi aamulla sitten kun se on lakannut satuttamasta
voi tuntea elävänsä enemmän ja enemmän jokaisella retkellään ei mihinkään tai ei sinne ainakaan saa muut tulla selkeäsanaisemmin, katso peiliin ja kuljeta sormiasi kasvojesi poikki Nipistä kasvoista, ainakin minä tunnen jos en olevani enemmän elossa niin ainakin olemassa. Surun sumun takana on kuitenkin aina uusi ilonaihe. Olkoon se tänään ystävän soitto.
Tänäänkin jostain uudet juhlat esiin kannetaan ja miksi ei onhan kaunis
ilta ja otollinen hetki esiintyä edukseen ja jakaa siitä mitä on kun
sitä vielä on. Kaikki masentuneet huokaukset ovat sittenkin vain kaikuja siitä onnesta jota olen kokenut.
Nyt kiinnostaa vain ne tarinat joilla ei ole loppua ja kirjoittaminen jatkuu vaikka olen jo lähtenyt.
Aatami heräsi sängystään,
tai siis heidän sängystään. Hänen ja Eevan. Olipa se outo uni, ne hajut
ja äänet, niin todellisia. Hän suikkasi salaa suudelman Eevan poskelle
ja nousi ylös aamutoimilleen. Parta pitäisi ajaa, mutta paskat se
sihteerikköhän oli kehunut hänen "miehistä sänkeään" eikä tuskin aivan
piloillaankaan. Hän ei ollut aivan varma pitäisikö olla häpeissään vai
mielissään. Aatami hymyili valloittavasti peilikuvalleen ja korjasi
aavekravattia kaulallaan. Hänen peilikuvansa hymyili takaisin.
Joosua soitti matkalla töihin, se kauppa olisi vihdoinkin,
kuukausien houkuttelujen, puheluiden, lupausten ja pihtaamisen jälkeen,
heidän : " Jumalauta mies, tämän jälkeen me kylvetään samppanjassa ja
ollaan niin rikkaita että kustaankin sitä, usko pois! Kuulen kyllä
kuinka mielissäsi olet, turha yrittää sonni. Me ollaan äveriäitä,
perkele! Tätä pitää juhlia! Soita sairaspäivä ja nähdään Värkissä. "
Värkki, Tavara, Alahuone ; strippiluolalla oli monta
nimeä. Joosua kehui kuinka hyvältä Aatami näytti ja kuinka "he
hoitaisivat homman kotiin". Sen jälkeen juomat seurasivat toisiaan
kiihtyvällä tahdilla kuin hullun tivolityöläisen ohjastama karuselli,
joka pyöri ja pyöri yhä nopeammin ja kyydissä kaveruksen palvoivat
jokaista epäjumalan nimeä jonka tunsivat ja kumosivat sen sitteen
kurkkuunsa.
Vessa oli paljon siistimpi kuin
paikalta olisi voinut olettaa. Aatami nojasi otsallaan peiliin ja kusta
lorotteli pisuaariin. " miksi helvetissä täällä pitää olla peilit
molemmilla seinillä? Vittu jos housut tippuu niin voin katsella omaa
persettä vai!?" , hän osoitti sanansa miehelle jolla oli päällään vain
jokin kangas, kuin tooga, se katsoi aatamia ihmeissään. Aatami
käännähti ympäri ja huomasi että hän ei puhunut miehelle joka heijastui
peilistä, vaan miehelle joka oli peilin sisällä! Mies istui sängyssä
kuin juuri heränneenä ja katsoi häntä, ei , hänen ohitseen. " Wolfgang mitä helvettiä? " ; Aatami sanoi/ajatteli kääntyessään uudestaan kohti pisuaaria.
Hän huomasi sen seisovan vessakopin ovella. Mustia kaapuja
ja silmänaluksia. Kukas vitun gootti tänne on eksynyt, mietti
Aatami ja kohotti kätensä lipalleen tervehtiäkseen äijää. Äijä nyökkäsi ja keräsi kaapuaan tiukemmalle ympärilleeen. " Missä on taivas?", kysyi se oudon sointuvalla äänellä.
" Hukkasitko karttasi? Hahaa!", Aatami remahti röhisevään nauruun ja
muistellen pyhäkouluaikoja jatkoi, " Se on about kymmenen kilsaa
Eufratia ylöspäin. Oot sitten perillä kun tulee tulinen miekka
vastaan!" Hän menetti kontrollin elimestään ja se suihkutteli
keltaista virtaansa iloisesti pomppien ympäri vessan kaakeleita ja
osuipa myös uusille kengille. Äijä puisteli laskettua päätään, mutta hymyili ohuilla huulillaan nostaessaan silmänsä uudelleen. Hänen katseensa vangitsi Aatamin silmät omiinsa ja kuristi naurun pois. Se kuoli yskähtäen ja kaikui vessan seinistä.
Äijän ääni oli vieläkin miellyttävä ja hyvin hallittu, " Aina uudestaan
ja uudestaan sinä tulet luokseni, poikani. Yleensä silloin kun tähdet
ovat oikeilla paikoillaan, mutta myös muulloin sinä tulet. Etkä koskaan
yksin, etkä koskaan lähde." Aatami katsoi ympärilleen. " Mitä saatanaa sä oikein kubbe horiset? Ei me olla koskaan tavattu." "Aivan." "Just mun tu..", Aatami alkoi kääntyä takaisin pisoaarin puoleen.
" En tarkoita juuri sinua, Aatami, vaan kaltaistasi vapaata sielua.
Niin harvinaisia tässä meidän nykyisten aikojemme myllerryksissä.
Minulla on lupaus ja palkkio. Näiden sanojen pitäisi merkitä sinulle
jotain ja minulla on hallussani tieto ja monia avaimia niin kuin
lukkojakin. Tämän sinä tulet huomaamaan." " Vedä käteen oraakkeli kautta-mikä-vitun markan ennustajavaari" Äijä naurahti Aatamin takana. "Olet siis skeptikko? Vähempää en odottanutkaan…"
Ennen kuin ovi sulkeutui Aatamin takana hän kuuli äijän sanovan, " Se
kauppa tulee… sinua lainatakseni kusemaan katastrofaalisesti." "Hä?" "Palaa luokseni kun olet valmis ottamaan vastaan katarsiksen."
Siinä kävi juuri niin kuin äijä sanoi. Joosua ampui itsensä eilen.
Diakoni avasi ovea leveämmälle ja kehotti " Tännepäin ja tuo
ensi kerralla vaimosikin ole niin hyvä, älä anna minun ja vanhan miehen
runollisten horinoideni estää sinua. Täällä on ovi, se on aina
auki…sano vain nimeni ja se avataan…"
Ensimmäisen unen loppu
Wolfgang heräsi sängystään, tai siis … ja katsoi
ympärilleen. Olipa se outo uni, ne hajut ja äänet, niin todellisia. Hän
katsoi peiliin ja näki itsensä heijastuksena peilistä juuri heränneenä. Wolfgang pyyhki unenrippeet silmistään ja vilkutti peilikuvalleen hyvää huomenta.
Diakonin siunaus
Eeva heräsi sängystään, tai siis heidän sängystään.
Aatamin ja hänen. Olipa se outo uni, ne hajut ja äänet, niin
todellisia. Hän kääntyi ympäri ja katsoi Noviisia silmiin. Niiden
takana oli jotain epäinhimillistä. Noviisi sanoi : " kaikki on tuskaa. ", ja niiskautti. (jotain terävää kädessään)
Sattuu vain kun sitä kaivelee leikkasin saksilla pois reunoista syvämmälle mentäessä tuli verta vastaan jatkoin kaivamista neulalla kunnes en uskaltanut enää poltin kaiken tikuillasi jotka olivat meitä varten upotin käteni lumeen annoin sen sulaa nyrkkiini valua hihasta sisään kylmettää raivoavan sydämeni katkaista pahan kieleni kostuttaa kuivan sydämeni virrata näppäimistöstäni viedä itsestään puolet toisesta en koskaan päästä
Se oli tehty. Mies käveli kohti huoneen toista päätä, sitä
jossa oli valoa. Lamppu oli raudoitettu ja sen liian keltaista valoa
katkoivat sisällä pyristelevät kärpäset. Ne odottivat sen loppumista.
Elämänsä. Ja tässä kärpästen viiltelemässä parrasvalossa paistatteli
diakoni. Oudon näköinen pieni käppänä, mutta mies tiesi vieläkin että
tämän fyysinen minimaalisuus peitti jotain… muuta. Diakoni oli
näyttänyt hänelle sen mitä hän oli halunnutkin, hänelle ja Eevalle. Nyt
se leikitteli pöydän reunalla istuen neuloilla ja lankakerillä. Työnsi
muut kerät sivuun ja alkoi nyörittää sinistä ja valkoista yhteen
näppärin sormenliikkein. Vikkelästi kuin varkaan kädet, nopeammin kuin
niiden pitäisi pystyä. Diakoni raahasi katseensa pöydästä miehen
kasvoihin ja sanoi. "Ilmeestäsi päätellen luulet että
jos avaisin suuni, se olisi täynnä partaveitsen teriä tai että
kätellessäsi minua sormieni veitset uppoaisivat lihaasi, poikani." ,
Diakoni oli ilmiselvästi mielissään sutkautuksensa vaikutuksesta ja
jatkoi : " Palvelus on ilmainen niin kuin sanoin aiemmin, palkkio siitä
että saavuitte huoneeseeni. Nyt nimeän sinut uudelleen."
Kärpästen surina alkoi käydä voimakkaammaksi, Diakoni näytti
harmistuneelta. (yli ja ali, nopeammin ja yhä nopeammin, yli ja ali
sormet soivat) Mies nyökkäsi ja katsoi taaksensa
vaikka tiesi mitä näkisi, silti hän katsoi koska tiesi jo kivettyneensä
sieltä missä sillä oli merkitystä. Nimi, uusi minä, uudet
mahdollisuudet, surut, ilot ja… ja… ehkä hieman … rauhaa.
Diakonin Noviisi polvistui vieläkin työnsä päätökseen
saattaneena kivisellä lattialla. Se liikutti kättään sylissään nopeasti
edes ja takaisin. Noviisin kurkusta kuului vetistä yninää, itkun ja
hurmoksen sekaista palvonnan ääntä joka nousi ja laski käden tahdissa.
Mies katsoi. Ja Noviisi taivutti päänsä taaksepäin, ja päästi äänen
joka oli kuin nyyhkäys ja pidätti hengitystään niin äänekkäästi että se
kuului huoneen toiselle laidalle. Nesteet sekoittuivat toisiin,
lattialla oleviin noroihin. Diakoni taputti miestä
ensin toiselle olkapäälle (vasemmalle) ja ilmestyi sitten hänen
oikealta puoleltaan hymyillen venäläistä hymyään (se ei ulottunut
silmiin) ja sanoi : " Paras kursia kokoon sen minkä voit *tsk* *tsk*
" Kelmeä niska taipui Noviisin olkien yli ja Diakoni puisteli
päätään hitaasti puolelta toiselle, kääntyi ympäri ja marssi (ottaen
tanssahtavan, groteskin, mutta leikkittelevän sivuaskeleen) miehen
eteen. Sen äänessä oli liikaa vakavuutta, karvas
hunaja tihkui joka äänteestä : " tarvitsen toisen lankakerän, Noviisi
on ollut … yli-innokas, hyvin valitettavaa, mutta ei odottamatonta "
Sitten se kaappasi miehen kädet omiinsa ja julisti " Wolfgang sinun
pitää tajuta että he eivät koskaan tule ymmärtämään meitä, sinua ja
minua, muista, muista ja ennen kaikkea unohda! "
Olin pyöräilemässä euroopassa, ehkäpä ranskassa, mutta
kadut olivat eittämättä sokkeloiset tuon vanhan mantereen kaupunkien
tapaan. Kuulin äänen kertovan minulle saksalaisista homoseksuaaleista,
joten minun täytyi siis olla saksassa. Ohjastin polkupyörääni
kaartuvalla kävelytiellä talojen välissä miesjoukkoa kohti samalla kun
ääni kertoi minulle joidenkin näistä ajelevan päänsä "sinisellä
nauhalla", kun taas toiset jättivät sen pitkäksi ja värjäsivät kirkuvan
sinimustaksi. Edessäni olevassa miesjoukossa olikin
neljä tällaisella tavalla hiuksensa värjännyttä miestä, yksi toisia
hieman vanhempi, loput kolme olivat kuin samasta puusta veistettyjä. He
kiusoittelivat toisiaan, tönivät leikkisästi ja sanailivat toistensa
kanssa, sitten he lähtivät kulkemaan tietä eteenpäin. He avasivat
rivinsä tarpeeksi paljon että pääsin pyöräilemään heidän välistään. He
huutelivat jotain perääni, mutta en ymmärtänyt mitä, ja nauroivat
päälle aina kun joku heistä keksi hersyvän jutun.
Jatkoin matkaani eteenpäin (ohittaen matkalla vielä muutaman
kiharapäisen "sinimustapään") ja tulin isoon ja vilkkaaseen
risteykseen. Autoja singahteli oikealle ja vasemmalle eikä
liikennevaloja ollut juuri minun kohdallani, pyörätie kylläkin ja se
kaartui yli raitiovaunulinjojen ja autokaistojen pienelle välipysäkille
ja siitä oikealla yli kääntyvien autokaistojen. Lähdin ylittämään tietä
väistellen autoja. Takaani ajoi paikallinen asukas ohitseni, samalla
vilkaisen vasemmalle ja näin auton tulevan minua kohti. Se ohitti minut
täpärästi takapuolelta. Tien toisella puolella oli
pienehkö mutta korea kirkko. Näin valtavan holvikaari oviaukon lasisen
seinän läpi sisällä olevan paljon ihmisiä. Ääni kertoi minulle että
kirkko oli samanlainen kuin Kuopiossa. Muistan käyneeni siellä, mutta
toisessa unessa. Kaunis monitasanteinen vaaleista kivistä tehty
portaikko metallisine kaiteineen johdattaa minut kirkon pääovien luo.
Ne ovat yllättävän modernit lasiovet teräskahvoineen. Työnnän oven auki
ja talutan pyöräni sisälle. Samalla oven avauksella sisälle livahtaa
pieni lapsi, korkeintaan viiden vanha, maalattuna hopeavärillä
kiireestä kantapäihin. Hän laulaa jotain englannin kielellä, mutta en
saa sanoista selvää. Kirkko näyttää sisältä paljon
suuremmalta kuin ulkoa ja se on sisustettu eriskummallisesti.
Penkkirivit on sijoitettu syvennykseen, kun taas alttari alue on
tarpeeksi iso klassiselle orkesterille, juuri sellaiselle joka siellä
nyt soittaa, ja ylempänä katonrajassa on lehteri, jolla on ihmisiä ja
yhdet tutut kasvotkin tai pikemminkin ääni. Peruskoulun aikainen
luonnontieteiden opettajani puhuu mikrofoniin ja hänen äänensä kuuluu
selkeänä musiikin lomassa. Hänen äänensä nousee ja laskee musiikin
mukana, sen nopeus seuraa sinfonian tempoa. Kun musiikki hiljenee,
laskee hän myös äänensä kuiskaukseksi, vain nostaakseen sen melkein
huudoksi musiikin äkillisesti voimistuessa. Talutan pyörääni alas
portaita kirkon toiseen osaan ihmetellen Vespan vapaa-ajan
harrastuksia. Kirkkoja ja klassista musiikkia.
Laskeudun kahdet leveät portaat alaspäin (vaikka en muista palatessani
nousseeni kuin yhdet) ja kävelen kohti pientä soppea kirkon nurkassa.
Kaikkialla on kirkollista esineistöä, tauluja ja kynttilöitä. Vastaani
kävelee nunna, joka ohittaa minut vilkaisulla. Mietin että on varmaan
epäkohteliasta kuljettaa pyörää kirkossa ja laitan sen nojaamaan seinää
vasten. (se on muuten oma pyöräni, vasta aamulla muistan että ajoin sen
tänne toisesta unesta, joka oli itseasiassa loppu tälle unelleni!)
Kävelen yhden huoneen läpi, entisen opettajani
musiikkianalyysiä kuunnellen. Kerran ... kahdesti sen katkaisee
ilmoitukset kirkon aukioloajoista. Toinen huone on ruokailutila, joka
on ahdettu täyteen kahden hengen pöytiä. Jokaisella pöydällä on
kulhollinen vettä. Juuri kun Vespa on pääsemässä
selityksensä huippukohtaan ilmoitus ruokailun alkamisesta katkaisee
hänen äänensä. Pöydissä onkin jo istumassa kaksi munkkia, molempien
päät ajeltuna keskeltä. He istuvat eri puolilla huonetta ja ovat
silmiinpistävän nuoria, toinen tuskin kymmentäkään. Sisään alkaa lipua
ihmisiä ja myös yksi nunna. Vanhempi munkeista sanoo nunnalle "Saammeko
syödä mitä haluamme?" ja oikeastaan odottamatta vastausta "Siinä
tapauksessa haluaisimme syödä mehua." katsahdan toiseen munkkiin ja hän
nyökkää hyväksyvästi. Nunna mumisee jotain ja poistuu huoneesta.
Minusta tuntuu ettei minun pitäisi olla täällä ja lähden huoneesta.
Tajuan että lapset ovat maksaneet siitä että heidän hiuksensa leikataan
ja he saisivat pitää kaapuja. Leikkiä luostarielämää. Toisessa
huoneessa nuori nunna lopettaa juuri keskustelun virkasisarensa kanssa
ja lähestyy minua. Hän kysyy "Saisinko nähdä korttisi?" Minä vastaan
kuuluvani maksavaan seurueeseen ja nunna jatkaa "Minun täytyi kysyä kun
viime vuonna kävi sillä tavalla että…" nunnan ääni vaipuu hänen
kääntyessään poispäin. Minä jatkan matkaa. Pyöräni on
siinä mihin sen jätinkin. Otan sen ja suunnistan kohti ulko-ovia.
Työnnän oven auki ja taas hopeinen enkelilapsi tanssahtelee ohitseni.
Tällä kertaa kuulen pätkän tytön laulusta "I'm a child unto this world,
in heaven is my reward, my father". Tyttö hyppää ovien ulkopuolella
olevalla penkillä istuvan vanhan miehen syliin. Mies näyttää iloiselta
ja hän nauraa keinuttaessaan tyttöä sylissään. Aivan
oven vieressä on muutamia pukuesiintyjiä, yhdestä ollaan parasta aikaa
ottamassa kuvia. Ohitan lyhyen naispuolisen narrin/klovnin asuun
pukeutuneen naisen, joka kysyy minulta "Anteeksi, haluaisitko nähdä
jotain? Kenties lyhyen esityksen?" Ihmettelen mistä ihmeestä hän
huomasi että olen suomalainen ja olen samalla iloinen tavatessani
maanmiehen(naisen). " Ehkäpä Alasti Sikalassa?" Naurahdan vaivaantuneesti. "tai Pomo, se on hauska"
Soperran jotain jonka tarkoitan kuulostavan myöntymiseltä ja klovni
aloittaa esityksensä. Hän seisoo selkä suorana ja tuijottaa
kaukaisuuteen alkaen lausua runoa jota en muista. Yht'äkkiä hän nojaa
toisen jalkansa varaan, sitten nousee asentoon ja heittää jalkansa
ilmaan sitten toisen. tämän jälkeen hän ristii jalkansa ja suunsa.
Mies, kenties toinen esiintyjä, tulee oikealta puoleltani ja jatkaa
saumattomasti naisen aloittamaa juttua. Hänellä on rullaluistimet ja
hän kiertää minua. Muutaman kierroksen jälkeen minäkin pyörin
pitääkseni hänet silmissäni. Runo saavuttaa jonkinlaisen huippukohdan
ja pyöriessäni eteeni on ilmestynyt minua päätä pidempi mies jonka
kasvot ja keho ovat sinimustan puvun peitossa. Minä katson häntä
hetken. Miesesiintyjä jatkaa runoa takanani naisen liittyessä siihen
mukaan. Käännyn ympäri ja näen heidän pitelevän välissään terävää
lankkua jonka nokassa on suuri pääkallo. Lankkuun on kiinnitetty kyltti
jossa on tekstiä. Naulat on hakattu sillä tavalla että niiden terävät
päät törröttavät tekstipuolelta. En muista mitä kyltissä lukee, mutta
runonlaulajat puhuvat kuolemasta. Hetkeen en tajua
että esitys on ohi. Näyttelijät hymyilevät minulle. He pyytävät
lanttia. Sanon " mutta ensin Bravo, bravo, mahtavaa!" ja taputan
käsiäni hieman liikuttuneena. Kaivan esiin lompakkoni ja mietin että
minun täytyy antaa heille ainakin 5 euroa.
Juuri SINÄ joka luet tätä blogia edes 30s ajan. Tämän verran kestää lukea myös jokin runoistani. Saman verran kestää kommentoida sitä joko blogin sivulla tai mahdollisen pitemmän "analyysin" voit lähettää minulle suoraan s-postilla. SINULLE on nyt annettu tähän lupa! Kiitos.
- Why do writers write? Because it isn't there. Thomas Berger -
Siitä mitä kirjoitin suuren osan menetin alttareille sielun polttaa koneiden huudot oliko niitä ensinkään noita aikoja jolloin halasin itseäni paperiin kiedottuna kynäni vuodattaen sydänverta haavoistani
se itseään leikkaa joka pelkää huomeneen voi herätä vain kerran yöllisiltä matkoiltaan varastettua aikaa ei halua unohtaa, se lohduttaa kun kesä tulee keskelle talven kylmää
karistaakseen kuvajaiset uusien hattujen tieltä lihaksissa ihana poltteen toivo silmissä uusi kiilto ja virnettä ei kasvoiltani karkoita kaipuuta jonka takia kannatti aloittaa taas
Yksi hetki ja jälleen yöllä on kirjoitettava. Kirjoitettava. Huomenna
harrastetaan haaveita ja annetaan asioiden olla. Tänään täytyy jo
tyytyä siihen mitä on. Kahden viikon mittaiseen elämään ei mahdu liikaa
asioita joten antakaa kun voitte sen tehdä. Rakastan teitä kaikkia.
Rakastumisen Luonteesta
Onko se tämä ele jolla sinut valloitan vai vain omia harhojaniko näen uudelleen ikuisuuteen lämpöä himoten vielä ja tahdon sen kestävän hereille asti
etten sulkisi silmiäni sinulta joka olet tullut minua rakastamaan kaikesta huolimatta ja näistä arvista joita kannat joita minäkin häpeän kantaa
olemmeko olleetkaan erossa kun viimeksi kuljimme kuun sirppien pintoja pitkin kuulematta, näkemättä niiden kauneutta samalla kun puhuimme maailmalle
ja kaipuulle jonkin nimeämättömän viereen monumentteja sanoista nousi omaan aikaansa ja se oli hyvin kunnes hiukset tippuivat tukkoina
jos sinut vielä saisin viereeni seisomaan täynnä odotusta olen minäkin ja hansikkaani märät lumesta todistavat olleeni siellä jossa näistä asioista unta nähtiiin
...kommunikaation suoni pulppuaa tyhjille kiville sanoilla jotka jäivät huulien välille... - Yksi Alku
Kannattaa aloittaa selaaminen Cave ab homine unius libri osiosta, lukeaksesi runojani tai kirjoituksiani.
Wordexpanding osiossa jammailen sanansäilällä Marcon kanssa turinoilla/tarinoilla/taruilla.
Loppu blogista on enemmän tai vähemmän pässeilyä/outoilua/päissään kirjoitettua. (Kuten Antti on paska-jätkä osiota, jota ei kannata lukea ja suurimman osan olen siitä vielä vohkinut toisesta osoitteesta.)
