Se puristaa kuin...
Uhkasin sinua elämään. Ja silti veit itsesi pois.
Kaiken tämän ajankin jälkeen olit minun hetken ja minä sinun maailman ääriin asti.
Kyyneleet pyyhit pois. Pyyhi ne pois. Ole niin hyvä. Pelkosi on tuhoni. On ollut aina.
Kostan tämän kaiken itselleni.
Tanssin kunnes jalkani rikkoutuvat.
Valehtelen kunnes huuleni rikkoutuvat.
Viillän kunnes lihani pettää.
MIKSI! Saatana!
Ja se vastaa. Kertoo totuuksiaan. Hymyillen lukee luvut kirjastosta muistojen.
Katso tätä ja itke.
En katso enkä itke.
Viillän kunnes lihani pettää.
MIKSI! Perkele!
Yöllä istuu rinnalleni ja salpaa hengen. Kuiskaa korvaan.
Nimiä. Jokaisen tähän asti matkanneen.
Pitää ranteista kiinni ja suutelee aamunkoin aikaan.
Viillän kunnes lihani pettää.
Tulee seuraavana yönä takaisin.
"Tänä yönä tulet kohtaamaan käärmeet ja kärpäset.
Jos taivas suo niin et herää.
Tämä varjo on syöty; nautittu loppuun asti. Katsssso silmiini?"
Ja silti... herään?
]]>kirkolle
sieltä katsoo
meidän velkamme
joten eipä jäädä tyhjyyksiä
manaamaan
kun on oikeaakin tekemistä
kerrostalotyömaiden jäänteet siivotaan
ja sitten aletaan uudestaan
siitähän sitä voi miettiä kehen sinut
kehen sinut kahlehditaan
Ouroboros, Paimon ja Oneiros avukseni rientäkää.
Olen pyhittänyt tasaukset teidän mukaanne
Antakaa siis viimein mitä haluan,
suokaa kyky taittaa aikaa ainiaan
Ovi oli auki ja kaleidoskooppinen hurmaava valo tihkui sen reunojen ja saranapuolenkin välistä.
Euklidiset upokkeeni olivat jo käytetyt täysin aiempien kerroksien totuuksien kieltämiseen.
Labyrintti oli niistä pahin. Sen läpäiseminen kesti viimeisimmän tietoni mukaan 6310 sekuntia.
Laskin niistä jokaisen.
Juuri kun olin menettämässä toivoni niin pieni kivi kopsahti olkapäähäni vasemmalta ja se vääntyi sijoiltaan.
Ja minä jaloiltani.
Heidän virheensä.
"Åellen pärvää kormulant? Sat ja duh méokkoo!"
Tämä oli viimeinen kerros ja sen viimeinen ovi.
Sen edessä seisoi tämä järkele mieheksi.
Ilma huuruuntui hänen hengityksestään ja siniset virvatulet tanssivat pitkin turkkien peittämää vartaloa.
Heitin sitä tuolilla.
Se pirstoutui, huurtui, nävertyi ja kaatui sisäänsä jättäen jälkeensä vain tuhkaa.
Samoin kävi kaikille luodeille, jotka ammuin.
"Mikä on nimesi?" kysyin valmiina hyökkäykseen.
Sain vastaan vain hitaan sormen heilutuksen edes ja taas. Todellisuusisku vapautti minut lattialta takaisin portaikkoon.
Silmäni menivät rikki, ja tunsin poskillani valuvan visvan verta/kuparia/neilikkaa ja myös pienen viipyän hiiltyneen salmiakin makua.
Kuulin hiljaista manailua valuessani pitkin portaita tämän olennon uhrien veressä.
Se oli rakentanut ruumiista hautakeron ja vielä ihan portin oven eteen.
Mr. Murhaajan henkivartia.
Mutta toisin kuin muut se ei ollut ylpeä. Eikä ylimielinen. Pieni kuiskaus räjäytti korvaupottimeni tajuttomaksi.
Leijun.
Vedessä.
Ammennan.
Kurotan ja sanon ilmaan omat rukoukseni.
Kun se nostaa minut. Kurotan kieleni. En tiedä kuka kuuntelee, mutta minä lennän.
Koen tuskaa, on aika.
Olla tosissaan.
Selkäni voi olla murtunut, mutta minä ravistelen lopussa...
Kaikki keinot käyttöön.
Ilma kylmenee useita kymmeniä asteita sekunnissa.
Olin tappanut hänen lapsensa tullessani ylös.
Tämän kuunsyövän jumalan.
____________________________
"I don't wish you were here."
Kuvalähde - https://www.artinanatomy.com/shop/breast/a-torso-of-ice-floating-on-a-film-of-cold-water/
]]>puhalsi aina väärään suuntaan.
Tulen kasvoja kohti ja naurettiin.
Makkaraa paistaessa.
Eräs viisas mies kertoi minulle kertoi kerran että hiillosmakkara maistuu pahalta lämmittämättä.
Toisaalta hänellä oli myös captain jackin cd-kasetti soittimessaan
1999 - oli paha vuosi kaikille makkaranpaistajille
Mutta pääsimme siitä yli kuivattelemmalle villasukkia ja kenkiä sisällä.
Kesällä päästiin kunnolla poraamaan (ei se itku)
Ilmaakin piti puhaltaa ja tuntui pahalta kantaessa näitä painoja.
Ajettiinhan siinä kahdellakin siistillä pyörällä välillä
Toinen tyhmä mies sanoi että nyt...
________________________
Kiitos lukemisesta, jälleen.
kuva - käyttövapaa pixabay
]]>"Jumalatkaan eivät elä ikuisesti.
Miksi meidänkään siis pitäisi."
Näin sanoi ensimmäinen...
ja silti anoi henkensä puolesta viimeisellä hetkellään.
"Rakastan sinua ainiaan."
Kuolin taas kerran hänen päälleen veitsi kyljessäni
"Vihani on vahvempi kuin omasi. Syön sydämesi!"
Kolme on picti mytologiassakin onnen ja vääjäämättymyyden luku. He uskoivat keijuihin.
"Sinä jäät tänne iäksi. Sano minun sanoneen."
Tästä en sano enempää.
"Miksi?"
Koska murhasit ja söit ihmisiä.
"Poistan suurimman osan lihastasi ja korvaan sen... paremmilla osilla."
Kiitos. Tehtävä ei voi valmistua muuten. En löydä sheriffiä muuten.
"Et pysty siihen."
Leikkasin hänen päänsä iskupeitsenpäähän.
Matka virvatultentorneihin on pitkä, ehkä pisin.
]]>Bassui kirjoitti seuraavanlaisen kirjeen yhdelle oppilaistaan joka oli kuoleman porteilla:
"Mielesi ydin ei ole synnynnäinen, joten se ei voi ikinä kuolla. Henkesi ei ole katoavainen ruumiisi. Sitä ei voi kutsua olemattomuuksi; se olisi pelkkä tyhjyys. Sillä ei ole väriä tai muotoa. Se ei koe nautintoa eikä kärsi kipua."
"Tiedän että olet erittäin raihnaana. Kuin hyvä zen oppilas sinä katsot sairautta suoraan silmästä silmään. Et ehkä ymmärrä täsmälleen kuka kärsii, mutta kysy itseltäsi - Mikä on tämän mielen peruskudelma? Ajattele vain näin. Himosi ovat ehtyneet.. Halusi päättyneet. Loppusi on on loputon kuin lumihiutale joka sulaa tuuleen."
_____________________________________________
suoraan alkuperäistekstistä:
|
Yhteys surisee ja repeilee. Pyörii ja katkeilee. Kelautuu edes ja taakse nopeasti ja kaoottisesti.
Sitten yhteys hidastuu... paksua ja vahvaa ääntä... alaspäin samalla... katson katkeilevia pätkiä... koitan muistella... jotain muuta... en voi... hän kertoo...
Kuulen viestimen kautta että he tulevat kohti. Tihennän askeliani ylös portaita..
He saavat minun viestini kohta. Lähetin hissin mukana yllätyksen yläkertaan.
Se räjähtää ja betoni alkaa sataa alakerrokseen.
Silmäni ovat jo tottuneet kaaokseen. Rakennuksen kulmat eivät enää taivu ja rakeile.
Ensimmäinen kohde on esillä. Kohotan aseen ja tähtään.
Laukaisen ja veitsi tipahtaa maahan.
Sitten ne ovat kimpussani.
Kaikki toistensa kopioita. Samat verestävät silmät ja ylimaallinen nopeus.
Torahampaat.
Väistän ensimmäisen huitaisun vasemmalta ja lyön kasvoihin murtaen sen kauniit kasvot. Ja hampaat. Samalla liikkeellä ammun myös häntä kuolettavasti.
Toinen on jo selässäni ja aseeni tippuu taas. Sen hyökkäyksen paino on liikaa ja kaadun. Panssaritakkini on ainoa mikä pelastaa minut ensimmäiseltä iskulta. Käännän kasvoni sivuun ja seuraava isku rikkoo lattiatiilet niskani takana. Ja näen miten neljäs veli tekee uskomattoman loikan sisäparvelta portaikkoon sulkien pakotien.
Mutta ne eivät vielä tunne minua. Ponnistan ja isken pääni lujaa taakse.
Se mäjähtää pehmeämpään kudokseen ja ote heltiää.
Yritän kierähtää sivuun.
Jään pedon kynsiin ja se paiskaa minut seinään.
Menetän tajuntani hetkeksi.
Ne ovat molemmat edessäni.
Toisella on verinen naamio. Toisella veitsi.
"Kuka sinä olet" kysyy veitsipeto.
En vastaa mitään noustessani kyyryasentoon. Revin yhden liskopedon "säihkepalloista" asevyöltä ja vapautan sen.
Se tyrmää ne molemmat hetkeksi. Niillä ei ole minun silmäimplanttejani
Niiden verenhimo on luonnollinen. Ja väärä.
Veripeto liikkuu ensin.
Poimin aseeni maasta ja ammun sen tyhjäksi.
Laukaukset puhaltavat mustia pilviä sen keuhkoihin tulleista aukoista.
Se hyppii kuollessaan kuin hämähäkki ja taivuttaa raajansa sisään.
Heitän pistoolin viimeistä kohti ja se se rutistaa sen kädessään metallipalloksi.
Seuraavat hetket ovat ohi nopeasti. Se on nopein.
Pystyn melkein valmistautumaan ensimmäiseen syöksyyn
Isoin veli pyyhkii minulla seiniä ja lattiaa ja puukottaa
Isken useamman kerran takaisin. Yksi iskuistani murtaa sen kaularangan.
Tajunta pettää, haluaisin keskustella siitä miksi minua kuulustellaan. Kuuletteko!
Nyt on tullut vahinkoa ja kunnolla.
Tiedän että jotakin on repeytynyt sisällä.
Otan ensimmäisen adrenaliinipiikin. Sen voimalla koaguliiniuutteen ja kipulääkecoctailin.
Ja
Vartijan viestin käskee "vaihtakaa taajuus embouchure"
He ovat menettäneet etujoukkonsa.
Minun täytyy epäonnistua.
Hra. Surmaajan KokonaisKuvan vuoksi, Edistyksen Maailman vuoksi.
Mutta kuinka voin antaa näiden sarjamurhaajien elää?
Pakko... yhteys... katkaiskaa... jatkakaa...
_____________________________
Luihin ja ytimiin
ei yllä sydämeen, sillä katseesi vaeltaa
ja päätyy minuun aina
Kosketus kasvoihin on juuri
se syy mikä piirtää kasvot hymyyn
Syy syödä palasia; rumien sanojen aaltoja
Ja kuulla ne sanat uudelleen ja uudelleen
Kaksi kertaa yritin lautturin laivaan,
siinä samalla
kuin huomaamatta
annoin sen monta kertaa takaisin.
Juokse siis kanssani tähän matkaan joka on rakkaus.
__________________________________________
]]>It had been dying for quite some time.
Soiled itself but still silently weeping in its own excrement.
Face soiled with snot and tears.
The killer had left the mother on the floor. Her crumbled form in a pool of dark crimson.
Sticky. Tastes two days old.
Moving back to the small cold livingroom/kitchen he checks the father again.
He died easy. One single thrust to the back of the neck. Large blade.
Professional, impersonal, devoid of conviction.
Still why this family? Why kill the father and mother just to leave the child alive?
To kill a lawman who slighted it? Message? Code of ethics? Moral compass?
This is interesting. I will find this person and ask it. My kills are rarely stolen.
I'll have to ask around the usual channels. And kill for the name.
But first I will find a nursery for the orphaned boy.
Veden tuoksu
Hidas askel päkeälle.
Toinen ja tuntematon vastaa liikkeeseen kuin peili.
Aukko! Hyökkäys!
Ja se on ohi.
Molemmat elämänsä kunnossa löivät läpi.
Sitten elossa oleva...
Tamru.
Kaatuu polvilleen. Kuulee kärpästen surinan.
Nielaisee kerran, kahden.
Kita täyttyy verisestä hyhmästä, jota keuhkot vieläkin pumppaavat siihen. Tarpeettomasti.
Hän tyhjentää suunsa kiitokseen.
"Vihdoin!"
Se ropisee pitkin rannan kiviä...
Tamrun käsilihakset yrittävät vastustaa liikettä, joka pyrkii ulos hänen rikkoutuneesta ruumiistaan.
Samalla kun hänen sydämensä on eri mieltä.
Bushido!
Oliko tämä kunniallinen kuolema.
Ei vielä. Minun pitää....
Kirjoittaa vielä.... jotain...
Tamru taipuu alemmas puristaen kättään haavallaan ja kuuntelee tippuvien lehtien ääniä.
Koskettaa otsallaan maata ja ryömii...
(Sheriffi on kuollut ja virrassa on elämää.)
Tamrun hymyilee verisien huulien välistä.
Silmissään helvetin tulet.
Jätämme hänet joen rantaan.