Kenninin temppelin mestari oli nimeltään Mokurai, Hiljainen Ukkonen. Hänellä oli pieni oppipoika nimeltään Toyo, joka oli vain kaksitoista vuotta vanha. Toyo näki vanhempien oppilaiden vierailevan mestarin huoneessa joka aamu ja ilta saadakseen opetusta sanzenissa tai henkilökohtaista ohjausta jossa heille opetettiin koaneja estämään keskittymisen vaeltamista.

Toyo halusi myös oppia zanzenia.

"Odota jonkin aikaa," sanoi Mokurai. "Sinä olet liian nuori."

Mutta lapsi vaatimalla vaati, joten opettaja suostui lopulta.

Illalla pieni Toyo meni oikeaan aikaan Mokurain sanzen huoneen oven luo. Hän löi kongia ilmoittaakseen saapuneensa, kumarsi kunnioittavasti kolme kertaa oven ulkopuolella ja meni istumaan mestarinsa eteen kunnioittavan hiljaisena.

"Voit kuulla kahden käden äänen kun ne taputtavat yhteen," sanoi Mokurai. "Nyt näytä minulle yhden käden ääni."

Toyo kumarsi ja meni huoneeseensa harkitsemaan tätä ongelmaa. Ikkunastaan hän saattoi kuulla geishojen musisoivan. "Ah, minä tajusin sen!" hän julisti.

Seuraavana iltana, kun hänen opettajansa pyysi häntä esittämään yhden käden äänen, Toyo alkoi soittamaan geishojen lailla.

"Ei, ei," sanoi Mokurai. "Tuo ei kelpaa. Tuo ei ole yhden käden ääni. Et ole ymmärtänyt sitä ollenkaan."

Ajatellen että sellainen musiikki saattaisi häiritä, Toyo siirsi makuupaikkansa hiljaiseen paikkaan. Hän meditoi jälleen. "Miltä voisi kuulostaa yhden käden ääni?" Hän sattui kuulemaan veden pisarointia. "Tajusin sen," Toyo kuvitteli.

Seuraavan kerran ilmaantuessaan mestarinsa eteen Toyo imitoi tippuvaa vettä.

"Mitä tuo on?" kysyi Mokurai. "Tuo on veden pisaroinnin ääntä, mutta ei yhden käden ääni. Yritä uudelleen."

Turhaan Toyo meditoi kuullakseen yhden käden äänen. Hän kuuli tuulen kuiskailevan. Mutta ääni hylättiin.

Hän kuuli pöllön huhuilua. Myös tämäkin oli virhe.

Yhden käden ääni ei ollut heinäsirkkojen siritys.

Yli kymmenen kertaa Toyo vieraili Mokurain luona eri äänien kera. Kaikki olivat vääriä. Melkein vuoden ajan hän pohdiskeli mikä saattaisi olla yhden käden ääni.

Viimeinkin Toyo pääsi todelliseen meditaatiotilaan ja kaikkien äänien yläpuolelle. "En voinut kerätä enää," hän selitti myöhemmin, "joten saavutin äänettömän äänen."

Toyo oli ymmärtänyt yhden käden äänen.