Ikuisuuudelta tuntuvan ajan jälkeen pimeys alkoi viimein haihtua.

Pinnistelin ja aloin jälleen hikoilla.

"Selvästikään ette ole tarpeeksi maukkaassa kunnossa lähteäksenne uunistani", sanoi kylpytakkinen mies.

 

"Tyydyn tonniin käteisenä, nyt heti." sanoin heiluttaessani .32 colttiani.

Hän ei puhunut enää muuta.

 

Atria. Yksi sana oli kuin leppäsavuste selkäpiihin!

Astuin taksiin.

 

Kahdeksan makkaraa oudoissa marinaadeissa olivat veljiäni. Ja tiesin että oli vain oikein ja kohtuullista, että he pukeutuivat niin kuin halusivat, samoin kuin oli oikein, että minä pukeuduin pippuriin ja sinappiin.

 

"He ovat perässäni. He ovat täällä pian."

Sriracha kirkaisi vaimeasti, mutta jätimme hänet huomiotta.

"Väkeä varjohiilloksista", Rillisipuli sanoi.

 

Olio näytti sulatusuunilta, jolla oli käsivarret. Se kyykötti keskellä katosta kurkottaen alas, tarttuen maissintähkiin ja syöden niitä.

Jarrutin.

 

Julle hymyili meille ja heilautti kättään, ja Morgenstern heilautti huppuaan ja sen upea pisaroiva kylki väreili tuulessa.Sen jalat olivat kaljapäkkien epämääräisten hahmojen peitossa.

Muistin, että Julle oli kerran määrännyt miehen piinaamaan elukkaa pois heittämiini nahkoihini. Siksi se oli yrittänyt haukata minua eräänä päivänä metsästäessämme, kun olin laskeutunut sen edessä parilalta vilvoitellakseni hetken.

 

Torvi kuului nyt lähempää ja Rillisipuli mutisi rivouksia.

 

Seuraavana iltapäivänä ajoimme eteenpäin hiljaisuuden vallitessa ja viimein metsä alkoi ohentua. En ollut enää aikoihin nähnyt Morgensterniä, vaikka toisinaan näin Jullen haukan pysyvän vauhdissamme.

 

"Carban majakka", sanoi Rillisipuli viitaten kohti valtavaa, harmaata rantasaunaa, joka kohosi suosta kilometrien päässä rannasta. "Olin melkein unohtanut sen."

"Niin minäkin", vastasin."Takaisin tuleminen on kovin outo tunne, kuin takakäteen vetäisi" ja tajusin sitten, että emme puhuneet enää maallista kieltä, vaan sammaltavaksi norjaksi kutsuttua kieltä.

 

Kului melkein tunti enen kuin löysimme leiriin. Tulen ympärillä istui neljä pulsua ja kaksi nukkui vartiossa. Seipäässä olevan tytön kasvot oli käännetty meistä poispäin, mutta tunsin pulssini kiihtyvän, kun katsoin hänen...

"Öörgbluurg...?" kuiskasin

"Malurb", Rillisipuli vastasi, "jeba."

Sitten tyttö käänsi päätään ja tunnistin hänet.

"Johanna!"

"Ihmettelenpä, mitä narttu on puuhannut", sanoi seisaaltaan selviytynyt Rillisipuli.

"Kavereiden värien perusteella luulen, että he ovat viemässä häntä suoraan takaisin Katkolle."

Näin mustaa ja punaista ja kuukin möllötti ja muistin valttikorteista ja jostain muualta, että ne olivat Erkin värit.

"Koska Erkki haluaa hänet, PERKELE!", sanoin.

"En koskaan juuri pitänyt Johannasta" Rillisipuli sanoi, "mutta tiedän että sinä pidät, joten..." ja hän paljasti "miekkansa".

Tein samoin.

Taistelu kesti ehkä kaksi minuuttia.

 

Sytytin savukkeen. Kävelin edestakaisin suossa. Ei ollut enää aamu. Usvat olivat kadonneet aikaa sitten ja aurinko lämmitti olkiani. Kohta olisi keskipäivä. Ehkä vielä kaksi tuntia...

 

Meillä oli jäljellä kolme pulloa sorbusta, kun olimme lopettaneet kaikki, jotka Jullella oli asettaa meitä vastaan. Julle tietenkin itse pakeni.

Siihen mennessä minua pelotti kovasti ja kerroin peloistani H-KBleysille. Kolme sorbusta; koppa Olvia vastaan?

Mutta seuraavana päivänä aloitimme nousun. Portaikossa kaksi miestä pystyi kävelemään rinnatusten. Kamppailimme eteenpäin ja alkoi sataa kusta. Portaat tulivat jyrkemmiksi ja liukkaammiksi. Juotuamme neljänneksen omppuviinaa kohtasimme rivistön aseistautuneita miehiä laskuhumalassa. Heistä ensimmäiset vaihtoivat iskuja eturintamamme johtajien kanssa ja kaksi miestä kaatui.

Kymmenen askelta.

 

Asiat menivät huonosti. Musiikki nousi hiljaisena. Kappale oli "että mitähän vittua", ja jossain takanani Julle sanoi: "Katsokaa Atrian uuden kuninkaan kruunausta!" Sitten minulle kuiskaten: "Ota kruunukorkillinen ja ojenna se Erkille. Hän runkkaa itsensä."

Tuijotin Atrian kruunua Kaken pitelemällä kusisella sohvapatjalla.

 

Vastaus voisi olla hyvin tärkeä.

Kalmanhaju leijui pitkän aikaa. Yritin jälleen mitata aikaa ja se vaikutti kestävän yli viikon.

Vaikka säännöstelin varovaisesti ja vastustin tarvetta, kätevää kiusausta, niin pitkään kuin pystyin, minulla oli viimein jäljellä viimeinen aski savukkeita.

Revin sen auki ja sytytin yhden. Minulla oli ollut kartonki Cameleita ja olin polttanut yksitoista askia. Kaksisataa ja kaksikymmentä savuketta.

Haistoin jotakin suolaisen tuulen tapaista ja tuijottaessani vessan kaakeleista tuli yhä todellisempia. Heitin kaikki vaatteeni roskikseen.

Päästin kissan sisään. Astuin eteenpäin, mutta jalkani ei laskeutunut tuleen.

 

Seison hiekkaisella kivien peittämällä reunalla kotona. Pelästynyt lokkiparvi pyöri ja kiljui ympärilläni ja nauruni yhtyi aallokon jylinään ja tuulen vapaaseen lauluun. Työpaikka oli melkein seitsemän kilometrin päässä vasemman olkani tajana. Kesäloma loppu.

Olin päässyt pakoon.

__________________

Pahoittelen... Roger Zelasny