Kopsahdus. Hätkähdys.

Lintu oli lentänyt ikkunaan. Pieni keltarintainen talitintti.
Ei edes pökertynyt. Poissa.

Parka haudattuna käsipyyhkeeseen ja sitä ei muista kukaan.

Monta kesää ilman kuolemaa. Sitten alkoi sataa.

Joskus vain yksi päivässä. Joskus monta. Syytettiin pihlajoita.

Kuka näitä vihan puita kasvattaa?

Toinen uskoi että se on maa.
Toinen uskoi että se on jumalien tahto.
Toinen uskoi että se on johdonmukaista.
Toinen uskoi että se on kohtalo,

Liian moni hiljaa. Käveli ohi kun linnut kuolivat.

Itse ajattelin asiaa vasta kun löysin kaksi kuollutta lintua nurmikolta parvekkeeni ulkopuolelta.
En tunnistanut niiden lajia, olin erääntynyt niistä. Terävät nokat, komeat täplikkäät rintahöyhenet.
Pelkäsin koskettaa.

Jalat samaan suuntaan. Kuolema oli yhdistänyt ne. Minä yhdistin ne käsipyyhkeisiin... ja nakkasin aidan yli.

Sitten eräänä päivänä, juuri kun olin menossa lämmittämään leivitettyjä uunijalapenojuustojani.
Näin linnun.

Tiaisen parveni sisällä. Se on mahdotonta. Sinne ei pääse mitenkään.

Aukaisin oven. Aukaisin ne kaikki ja menin takaisin sisään.

Tuliko se kiittämään vai soimaamaan?

_________________

IRTI