Mahdottomassa kaikkeuden äärissä, on jotakin.

Minä olen se lisko joka ryömi maankamaralle. Keuhkot muotoutuivat helposti, itsetietoisuus kesti kauemmin.

Ihmiskunnan kehityksenkulun seuraaminen oli kuin ihme. En voinut osallistua. No, ehkä pieni tökkäys siellä ja toinen täällä.

Kyllä, minä olen ihmisten jumala; nöyrästi sidottuna tähän kauniiseen maailmaan. Minä olen liekehtivä miekka ja myös Aatami. Sisällä kantamani eetterimaterian kipinä sallii minulle yliluonnollisen käsityksen asioiden luonteesta.

Luojani lähetti varoituksia. Ne ovat kirjattu historiaan dinosauruksia tappaviksi komeetoiksi ja jääkausiksi; jopa tuhoisiksi sodiksi, joita lietsoivat pahanilkiset Rhaksashat. Minä tiedän totuuden. Miljoonien vuosien läpi elettyäni tiedän että todellinen pahuus on olemassa.

Viides maailmansota tuhosi kaiken. Tuhansien vuosien pimeä yö laskeutui ja silti he selvisivät. Tuhkasta nousi kuitenkin uudenlainen, lempeämpi ihmisrotu. He tunsivat menetyksen painon.

Kun he matkasivat tähtiin jälleen kerran ja alkoivat kulkea transhumanisaation polkua, tunsin tarvetta puuttua uudestaan kuolevaisten asioihin. Tulin esille ja tottakai minut kiellettiin ja heitettiin sivuun. Annoin heidän jopa ottaa verta suonistani.
Poikkeama, oli tuomio ja vain muutamia heistä seurasi minua Uuteen Damasiaan, nimi oli kunnianosoitus Kelttikuningas Tàmhas Ailpeanachille, hyvä ystäväni aikoinaan. Alkuperäinen Damasia makaa nykyään Ammerseen pohjassa, joten koin sen olevan oikeanlainen kunnianosoitus.

He kutsuivat minua monilla nimillä, mutta en ottanut yhtäkään käyttööni; hymyilin ja kosketin heitä henkeä uudistaen. Annoin ja jotkut jopa tulivat takaisin luokseni elämänsä viimeisinä harmaina hetkinä. Pyyteetön rakkaus on suuri lohdun lähde. Katumus poistui sanavarastostani. Olin kirjaimellisesti vuoren viisaudenjakaja.

Maailmankaikkeuden keskustassa vaani vaaroista suurin. Yrittäessäni suojata heitä sen etsivältä silmältä keskittymiseni herpaantui.

Se oli poikani. Ihmisten luoma, keinokohdun kasvatti omasta verestäni. Olin pelästynyt ja valmistauduin pakenemaan. Hän halasi minua.

"Isä."

En ollut itkenyt ikimuistoihin.

Vietimme päiviä yhdessä ja tietämättäni ammensin häneen paljon eetteristäni. Keskustelumme olivat riemastuttavia. Niin älykäs pentu, vaikkakin aika täynnä itseään. Oletin että se oli ylpeyttä. Pojat on poikia?

He tulivat lopulta hakemaan häntä. Aseineen ja panssareineen, kivineen ja keppeineen, pyh!

"Minun pitää mennä isi, ihmiset tarvitsevat minua."

"Tiedän. Ole lempeä heille."

Hän kiihdytti ihmiskunnan kehitystä. He kutsuivat häntä nimellä "sigma-tau-Frost-two" tai Kirlian. Minä kutsuin häntä Sauliksi. Psy-Teknologia on vain kalpea kopio eetteristä, mutta tarpeeksi voimakas että muinaiset kansat olisivat kutsuneet näitä ihmisiä noidiksi ja velhoiksi.

Sukupolvien myötä ihmiskunta muisti hänet enää saduissa, ja uudet ihmiset jatkoivat pidemmälle ja siitäkin eteenpäin. Hän astui sivuun ja antoi historian kirjoittaa itseään. Näkymättömänä heidän keskuudessaan samalla kun ihmiskunta oli muovannut itsensä hänen kuvakseen. He hakivat neuvoa häneltä kyllä, mutta hän auttoi vain silloin kun sitä kaivattiin. Haluaisin kuvitella että hän oli onnellinen.

Ja sitten viimeinkin yksi Saulin lapsista saapui käsittämättömyyteen.

Hän tuli luokseni toisen kerran. Vaati kaikki voimani kertoa mitä tiesin Luojasta. Saul oli suunniltaan poikansa vuoksi, mutta kuunteli tarkkaavaisesti. Noin kauniiden tiikinväristen silmien ei pitäisi kyynelehtiä. Hän käveli sateeseen sen jälkeen ja tuli takaisin ilman että pisarakaan vettä olisi kastellut häntä. Hän pystyi tanssimaan olevaisuuksien välissä.

"Mutta, mutta... sinä kuolet." Hän ei vieläkään ymmärtänyt. Tai ymmärsi liian hyvin.

"Kuolemaa ei ole olemassa. Tämä on oikein." Annoin hänelle eetterikipinän..

Luoja ei tulisi näkemään häntä siksi miksi hän oli tullut edes tämän lahjan kanssa. Se olisi oleva kiinnostunut vain että minun kipinäni oli sammunut.
Ansa on viritetty.

Ja uudelleenrakentaminen voi alkaa.

_____________________________

Just sulle ;)