Lapset olivat joulun aattoiltaa kuluttaakseen menneet mäkeen. He laskivat alas rantatörmästä ja aina nousivat. Mutta un alkoi tulla hämärä, rupesi nouseminen tuntumaan niin kovin raskaalta. Pikku-Heikki, joka oli nuorin ja jolla sen tähden oli huonoin ja raskain kelkka, ei jaksanut yhteen menoon ponnistaa mäkeä ylös. Hänen täytyi istuutua levähtämään saunan eteen, joka oli puolivälissä pihasta rantaan.

 

Taas uuvutti häntä niin, että silmiä huikaisi, ja rentonaan hän heittäytyi kelkkaansa. Mutta kun hän siinä istui tienpuolessa saunan seinämällä, niin tuli hänen mieleensä ajatus, joista semmoinen pikku poika ei tiedä, mistä ne aina tulevat: ”Mitenkähän se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnyriä kiskoa?”

 

Tuskin hän oli saanut ne sanat mielessään lausutuksi, kun saunan takaa samassa livahti hänen eteensä tielle pikku haltija, semmoinen unienkeli, joita Heikki usein näki unissaan öillä ja välissä ilmisissään päivälläkin. Se oli melkein Heikin itsensä näköinen ja kokoinen, semmoinen, mimmoisena hän oli nähnyt itsensä salin suuressa  kuvastimessa ja sen tähden Heikki ei sitä pelästynytkään, kun se hänelle virkkoi:

-         ”Ei se jaksaisikaan, ellen minä sitä auttaisi.”

-         ”Mitenkä sinä autat?”

-         ”Tule mukaani, niin saat nähdä. Istu vain siinä kelkassasi, kyllä minä vedän.”

-         ”Minnekä sinä menet?”

-         ”Menen joululahjoja viemään.”

-         ”Annatko minullekin?”

-         ”En anna sinulle, kun eilen vanhaa ruunaa piiskalla selkään sivalsit, vaikka sillä oli täysi vesitynnyri reessä.”

-         ”Kenellekäs sitten annat?”

-         ”Annan kaikille niille eläimille, joita pahat ihmiset ahdistelevat ja pahoinpitelevät ja kiusaavat.”

-         ”Minkä tähden sinä viet minut metsään?” kysyi Heikki, kun näki haltijan kääntyvän hakaveräjälle päin. Vaikka ei ollut hankiainen, niin ei kelkkaa upottanut.

-         ”Vien jäniksille joululahjoja?

-         ”Jäniksillekö joululahjoja? Jopa sinä olet soma..”

-         ”Olehan vaiti nyt!”

Oli menty vähän matkaa hakaan, niin haltija vihelsi hiljaa, ja Heikki näki valkoisen jäniksen tulla kuukkivan pensaikosta ja kepsahtavan kahdelle jalalle haltijan eteen.

-         ”Iloista joulua sinulle! Tulin sanomaan sinulle, että olen kaatanut haapoja pihapellon alle, jossa kukaan ei tiedä niitä kaatuneen. Saatat mennä sinne mistä tahdot, ei sinun tarvitse pelätä lankoja, jotka olen katkonut, eikä koiraakaan, se on pantu koppiinsa. Sano muillekin, että saavat sieltä mennä jouluruokaa hakemaan. – Kuulehan, älä mene…sano siellä, kun tapaat ne peltopyyt, että menevät vain riihen alle, jos tahtovat joulujyviä noukkia… Kissa makaa tuvan uunilla joulunpyhät.”

Iloissaan jänis lähti mennä hippasemaan ja heitti kuperkeikan mennessään.

-         ”Meneeköhän se sinne?” kysyi Heikki.

-         ”Käyhän huomenna katsomassa niin näet.”

-         Sinäkö ne jänislangat katkot?” kysyi Heikki, kun muisti kuulleensa, että jänikset usein olivat vanhimman veljen pyydyksiä katkoneet.

-         ”Minä ne katkon ja lauon loukut, liisin rihmat, pilaan pyssyt ja koirat lumoon. Minä niille ruokapaikankin neuvon, ajan lumen laihopelloilta, panen tuulen haapoja kaatamaan… Kohta olisivat kaikki hyvät metsän eläimet lopussa, jos en niitä aina hoitelisi.”

-         ”Mutta äitipä panee ohralyhteet varpusille jouluksi.”

-         ”Niin, kun minä panetan. Kun hän muissa töissä häärii eikä muista, piiperrän minä hänen korvaansa niin kuin varpunen, ja silloin hän muistaa.”

-         ”Piipersitkö tänäänkin, kun äiti yhtäkkiä sanoi: Ai, ei pidä varpusia unohtaa!”

-         ”Silloin juuri seisoin hänen korvansa takana, vaikkette nähneet.”

Puhuessaan näin haltija oli juosta hipsutellut keveästi kuin koira hankea pitkin piennarta myöten kotiin päin. Tallin eteen tultuaan hän kävi Heikkiä kainaloihin ja hyppyyttää ponnahdutti hänet luukusta ylisille pehmeihin heiniin. Haltija kurkisti alas häkkiin, se oli heiniä täynnä. Sitten hän pudottautui Heikin kanssa häkin läpi ruunan eteen ruuheen, joka oli puolillaan vasta pantuja kauroja.

-         ”Mikset sinä syö?” kysyi haltija.

Mutta ruuna ei vastannut, seisoi vain alla päin, huuli lerpallaan ja korvat velttoina.

-         ”Polle!” sanoi haltija taas hyväilevällä äänellä ja taputteli ruunaa kaulalle. ”Etkö tunne minua, minähän olen se jouluhaltija?”

Jo hörähti ruuna vähäsen ja kohotti hiukan päätään.

-         ”Ei maista ruoka”, sanoi haltija. ”Se ei osaa valittaa vaivojaan, mutta kyllä minä tiedän, mitä se ajattelee. Koko vuosi sen on pitänyt yksinäisenä hevosena raskaita kuormia kiskoa. Kaupungissakin piti nyt joulun edellä käydä jouluvaroja nostamassa umpikelillä. Kiire oli ja kovasti ajettiin eivätkä nousseet vastamäessäkään reestä, vaikka Polle pysähtyi odottamaan. Sitten on ollut kerta päivässä halolla, toisen heinässä ja aamuin ja illoin on saanut vesitynnyrin jyrkästä törmästä vetää. Eihän se vielä mitään, kun kuitenkin ruokaa antavat, mutta siitä sen mieli on niin murheellinen, ettei syödä saata, kun eivät turpaa hyväile, eivät kaulalle taputa, vaan selkään piiskalla sivaltavat. Se löi sinua, Polle, eilen tämä poika, mutta tämän päivän perästä hän ei enää milloinkaan lyö. Ethän lyö, Heikki?”

-         ”En lyö”, Heikki vakuutti itku kurkussa.

-         ”Ei hän lyö eikä anna muidenkaan lyödä, kun suureksi kasvaa, vaan lupaa olla ystävällinen sekä sinulle että muillekin hevosille ja eläimille. Tule nyt, Heikki, tänne Pollea taputtamaan.”

Jo kohotti Polle yhä enemmän päätään ja korviaan pyöräytti ja sen silmistä näkyi, että se alkoi leppyä.

-         ”Vielä ne, Polle, sinulle ilonpäivätkin koittavat”, puhui haltija yhä hellemmällä äänellä. ”Huomenna saat herralta uudet kulkuset länkiisi ja uudet tiu´ut ja mäkivyöt heloineen. Katein silmin sinua kirkkomäellä muut hevoset katselevat ja niin olet kuin ori ikään. Ja kun talven kestää jaksanet, niin ja tulee kesä, Polle, kuuletko, tulee kesä! Laitumelle pääset, kuljet siellä missä tahdot, kahlaat polviasi myöten heinikossa, porskuttelet järvien rantoja, yöt mehevillä ahomailla syöskentelet ja päivät viileissä viidakoissa seisoskelet. Kelpaako elääksesi?”

Nyt ruuna hörähti niin, että sieraimet suurina tuprusivat, kyömisti kaulaansa ja nyhtäsi ison heinävihon häkistä.

-         ”Jokos maistaa! Pidä nyt mielessäsi, mitä olen puhunut äläkä murheitasi muistele äläkä huoliasi haudo. Tämä Heikkikin tulee sinua joka päivä taputtelemaan.

Mielihyvissään ruuna näykkäsi Heikkiä huulillaan tavoitellen häntä nuollakseen, pisti turpansa sieraimia myöten kauroihin ja alkoi niitä purra rouskutella.

-         ”Rouskuttele, ruuna, rouskuttele”, kehotti haltija. ”Me lähdemme nyt ja jätämme sinut rauhaan. Hyvästi, Polle! Hauskaa joulua!”

-         ”Ethän sinä sille joululahjoja antanutkaan”, sanoi Heikki, kun olivat tulleet tallin eteen yläsillan ja luukun kautta ja Heikki taas istui kelkassaan.

-         ”Enkö antanut? Kun mielensä kevensin ja sydämensä sulatin! Nyt se sitä kesään asti muistelee.”

-         ”Muistaakohan se?”

-         ”Hevosella on hyvä muisti. Kun sitä kerran vuodessakaan hyvin kohtelet ja hellästi sille haastelet, niin se muistaa vain sen ja kaikki pahat päivänsä unohtaa ja raskaimmatkin kuormansa iloisin mielen vetää. Nyt tiedät, mitenkä se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnyriä kiskoa. Hauskaa joulua nyt sinullekin!”

-         ”Joko sinä menet?”

-         ”Minulla on kova kiire. Pitää mennä vielä navettaan lehmiä lohduttelemaan, jotka talvikaudet kytkyessä kiusaantuvat… kuuletko, kuinka ne jo ammuvat, kun tuntevat minun mailla olevan… ja monet muut talot on käytävä, joissa minua tänä iltana odotetaan, ja paljon on semmoisia pikku poikia kuin sinä olet, Heikki, joita minun täytyy tavata. Muista nyt Pollea hyvin kohdella.”

-         ”En lyö enää Pollea!” huudahti Heikki innoissaan, mutta silloin haltija nyhtäisi kelkan jukkoa ja antoi jalallaan vauhtia takakaplaihin, niin että kelkka lähti vinhaa vauhtia kiitämään ja kiiti kuin myötämäkeen. Mutta kun Heikki siitä vauhdista tointui, niin kelkka oli siinä, missä oli ollut silloin, kun haltija sitä ensin vetämään lähti, ja Heikki istui kelkassa, kaikki muut lapset ympärillään.

-         ”Missä sinä olet ollut, kun me huusimme?” he kysyivät. ”Nukuitko sinä?”

-         ”Ei saa enää milloinkaan Pollea lyödä”, vastasi Heikki.

-         ”Mitä sinä horiset?”

-         ”Vaan pitää kaulaa taputtaa jouluna”, toimitti Heikki. ”Kun minä isoksi kasvan, niin en anna kenenkään Pollea lyödä.”

Toiset lapset Heikkiä nauramaan, mutta Heikki puhui vain jäniksistä ja peltopyistä, joille pitää jouluna ruokaa antaa… tulkootpahan huomenna katsomaan, niin itse näkevät.

 

Ja sitä samaa Heikki-poika hoki aina tuon tuostakin jouluillan kestäessä eikä huolinut, vaikka toiset häntä nauroivat ja sanoivat, että ne ovat taas niitä Heikin houreita.

 

Mutta Heikki uskoi niin varmasti, mitä haltija oli hänelle sanonut, että meni jouluaamuna pellon alle katsomaan, oliko siellä jänis käynyt haapoja syömässä. Oli se käynyt ja oli peltopyidenkin jälkiä riihen edessä. Vielä Heikki meni talliinkin, ja pyöreänä kuin säkki seisoi Polle pilttuussaan ja katseli ystävällisesti silmillään. Ja navetassa märehtivät lehmät pitkällään parsissaan, niin kuin heiltä ei olisi mitään puuttunut.

 

Mutta kun Heikki palasi joulukirkosta ja näki jonkun aikovan piiskalla hevostaan sivaltaa, niin hän huusi:

- ”Älä lyö!” – jolloin mies kääntyi jäljelleen niin ihmeissään, että jäi lyönti lyömättä, ja pudotti piiskan kupeelleen rekeen.

 

HYVÄÄ JOULUA !

lähde - Joulupukki