Olipa kerran tyttö kulta, joka ei muistanut valhetta todesta, sattui sattui, peitti sen multaan.

Ei kukaan ottanut todesta.

Sata kertaa salli itselleen, kivettynyt sydän. Kielsi muilta huvikseen, ehkä huusi pelkoaan?

Lopetti itsekkin hymyilemästä. Valehteli senkin pääksemästä.

Koska ei muistanut itseään, ei antanut anteeksi kenellekkään.

Pimeni valot jo kerrostalon, sinne kaiversi pienen kolon.

Jossa mukava juurtua. Antaa hiilloksen hiipua. Uneen lipuu armaan pää. Sudet piiriä kiertää.

Ja lopulta jäätyneen löytää.